Italiako laukaisee tulevan?

Perjantai 11.11.2011 - Marco Roth

Italian pääministeri Silvio Berlusconi menetti eduskunnan enemmistön tuen ja lupasi erota ensi vuoden budjettileikkausten tekemisten jälkeen. Johdon vaihtaminen ei tule olemaan ongelmat itsellään hoitava patenttiratkaisu, vaikkakin se lienee tässä tilanteessa välttämätön sellainen.

Italian valtionvelkojen korot nousivat eilen euroajan ennätykseensä. Syvenevä huoli Italian poliittisen järjestelmän toimimattomuudesta ja kyvystä saada aikaan tarvittavat leikkaukset menoihin nostaa pelkoja euroalueen velkavaikeuksien leviämisestä. Ongelman asettaa mittasuhteeseen se, että Euroopan vakausrahaston viime kuussa sopima 1400 miljardin dollarin rahasto ei kokonaisuudessakaan riitä turvaamaan 2600 miljardin veloissa olevaa Italiaa, kun kriisi ottaa seuraavan askeleen. Jos Italia ei onnistu kokoamaan poliittista tahtoa tiukkoihin leikkauksiin ja tulojen mukaan elämiseen, niin seurauksena on syvän kuopan kautta tapahtuva Euroopan uudelleenjärjestäytyminen.

Italian lehdistössä on nostettu esiin kolme eri tapaa, jolla maan poliittinen johto vaihtunee. Todennäköisimpänä – mutta markkinoita vähiten vakauttavana – vaihtoehtona pidetään sitä, Berlusconi pysyy vallassa ensi keväänä järjestettäviin vaaleihin asti. Toisena vaihtoehtona pidetään uuden hallituskoalition muodostamista Berlusconin keskusta-oikeistolaisen liittolaisen vetämänä, joka voisi saada Berlusconin tukemisesta kieltäytyneet keskustaryhmät mukaan. Kolmantena vaihtoehtona on nostettu esiin väliaikainen virkamieshallitus ja Berlusconin välitön eroaminen. Ainakin anglosaksiset talouslehdet pitäisivät viimeistä vaihtoehtoa parhaimpana ja markkinoita vakauttavimpana ratkaisuna.

Ei Italian tilanne kuitenkaan mahdoton ole. Maan julkinen velka tosin on 120 % BKT:sta ja budjettivajekin –4% BKT:sta, mutta maan yksityinen säästämisaste on melko korkea. Italialla on hyödyntämättömiä resursseja, jos sen johto käärii hihat ja ryhtyy toimiin maan julkisen talouden tasapainottamiseksi. Apua Italia odottaa rahoitusongelmilleen laajentuneesta Euroopan vakausrahastosta tai eurobondeista tai tuoreesta esityksestä Euroopan lunastussopimukseksi (European Redemption Pact). Riittääkö tämä apu vai syntyykö uudenlainen poliittinen johtajuus vasta syvän pankkikriisin jälkeen? Pahasti näyttää siltä, että jälkimmäisen vaihtoehdon mukaan mennään, eikä se ole pelkästään Italian talouden heikkouden syytä.